Ylen verkkosivuilla on Kari Enqvistin kirjoitus ”Ennen miehet olivat miehiä ja luuserit luusereita, eikä tämä asetelma ole mihinkäänmuuttunut”. Kirjoituksen mukaan ennen vanhaan luuserius oli kyvyttömyyttä selviytyä
elämän arkisista haasteista ja he erottuivat oikeista miehistä jo pelkän
habituksen perusteella. Nykyajan luuserius ei Enqvistin mukaan paljastu
ulkoisen olemuksen vaan mielensisäisten liikuntojen kautta: luuserius erottuu
maahanmuuton vastustamisena, pakolaisiin kohdistuvina ennakkoluuloina ja
raiskausfantasioina. Ikävää joukkoa siis kerta kaikkiaan.
Suunnilleen Enqvistin ikäisenä miehenä muistan erään episodin
jostain 60-luvun lopulta tai 70-luvun alusta. Jonnekin itärajan ylityspaikalle
ilmestyi kesäaikaan joukko pakistanilaisia miehiä pyytämään turvapaikkaa. Sen ajan muodollisuudet
tällaisissa tapauksissa olivat karut, eikä kenellekään varmaan tullut
mieleenkään, että miekkosten taustoja olisi pitänyt ruveta tutkimaan.
Vähemmälläkin osattiin sanoa ei.
Sen verran kuitenkin oltiin humaaneja, että joukolle tarjottiin
mahdollisuus kulkea maan läpi Ruotsiin, jonne miehet varsinaisesti olivat
matkalla. Siitä alkoi erikoinen medianäytelmä. Protestina saamalleen vastaanotolle
joukko päätti kävellä maan halki jonnekin Etelä-Suomen satamakaupunkiin,
josta heidät ohjattiin lopulta Ruotsin-laivalle.
Päivittäin television iltauutisissa näytettiin kävelevää
joukkoa ja kerrottiin tarkkaan, mihin asti se kuloinkin oli edennyt.
Jos Kari Enqvistin tapaan muukalaiskammoisuutta pitää
luuseriutena, niin luusereitahan meillä epäilemättä oli tuolloin paljon
nykyistä enemmän: kukaanhan ei edes protestoinut pakistanilaisten kohtaloa. Oli
paljon sodankäyneitä ja särkemiäkin luusereita, jotka arvelivat, ettei itärajan
yli tulevista muukalaisista koidu kansakunnalle mitään hyvää. Sota - ja
kirkkokin vielä siihen aikaan - oli opettanut heille tarpeellista varovaisuutta
suhtautumisessa ihmisten hyväntahtoisuuteen.
Vielä sodan jälkeenkin monet ikäluokat suhtautuivat
epäluuloisesti maailmanrakastamiseen. Itseltänikin jäi huomaamatta, että jossain
vaiheessa kansalaisoikeudet vaihtuivat ihmisoikeuksiksi ja minä
muiden mukana menetin ”omistusoikeuden Suomeen”. Ensimmäisen kerran havahduin menetykseen vasta kuullessani Ville Blåfieldin Halla-Ahon haastattelun, jossa haastateltavalta
kysyttiin suunnilleen niin että, onko
sinun mielestäsi suomalaisilla joku erikoinen oikeus asua Suomessa. Kesti ymmärtää, että tällaista voi edes kysyä.
Vieläkin ihmettelen, miten minua nuorempia sukupolvia
on mahdettu aivopestä uskomaan aivan absurdiin ja täysin epärealistiseen ihmiskuvaan. Mutta
eipä suvakki-aatteen nieleminen näytä kaikilta muiltakaan ihan nikottelematta tapahtuneen. Muistan
tässä yhteydessä rauhan-nobelistiamme, joka vielä 1990-luvun alussa (Janajevin
kaapppaus) arveli, että itärajan yli mahdollisesti vyöryvä pakolaisaalto voidaan
pysäyttää tykistöllä.
Karjalan poikii, näät.
Toki myöhemmin Ahtisaarikin on jättänyt luuseriuden ja jalostunut ja sivistynyt ja muuttunut ehtymättömästi suvaitsevaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti