4. maaliskuuta 2020

Miehenä oleminen: Kari Enqvistin mallisuoritus


Ylen verkkosivuilla on Kari Enqvistin kirjoitus ”Ennen miehet olivat miehiä ja luuserit luusereita, eikä tämä asetelma ole mihinkäänmuuttunut”. Kirjoituksen mukaan ennen vanhaan luuserius oli kyvyttömyyttä selviytyä elämän arkisista haasteista ja he erottuivat oikeista miehistä jo pelkän habituksen perusteella. Nykyajan luuserius ei Enqvistin mukaan paljastu ulkoisen olemuksen vaan mielensisäisten liikuntojen kautta: luuserius erottuu maahanmuuton vastustamisena, pakolaisiin kohdistuvina ennakkoluuloina ja raiskausfantasioina. Ikävää joukkoa siis kerta kaikkiaan.

Suunnilleen Enqvistin ikäisenä miehenä muistan erään episodin jostain 60-luvun lopulta tai 70-luvun alusta. Jonnekin itärajan ylityspaikalle ilmestyi kesäaikaan joukko pakistanilaisia miehiä pyytämään turvapaikkaa. Sen ajan muodollisuudet tällaisissa tapauksissa olivat karut, eikä kenellekään varmaan tullut mieleenkään, että miekkosten taustoja olisi pitänyt ruveta tutkimaan. Vähemmälläkin osattiin sanoa ei.

Sen verran kuitenkin oltiin humaaneja, että joukolle tarjottiin mahdollisuus kulkea maan läpi Ruotsiin, jonne miehet varsinaisesti olivat matkalla. Siitä alkoi erikoinen medianäytelmä. Protestina saamalleen vastaanotolle joukko päätti kävellä maan halki jonnekin Etelä-Suomen satamakaupunkiin, josta heidät ohjattiin lopulta Ruotsin-laivalle.

Päivittäin television iltauutisissa näytettiin kävelevää joukkoa ja kerrottiin tarkkaan, mihin asti se kuloinkin oli edennyt.

Jos Kari Enqvistin tapaan muukalaiskammoisuutta pitää luuseriutena, niin luusereitahan meillä epäilemättä oli tuolloin paljon nykyistä enemmän: kukaanhan ei edes protestoinut pakistanilaisten kohtaloa. Oli paljon sodankäyneitä ja särkemiäkin luusereita, jotka arvelivat, ettei itärajan yli tulevista muukalaisista koidu kansakunnalle mitään hyvää. Sota - ja kirkkokin vielä siihen aikaan - oli opettanut heille tarpeellista varovaisuutta suhtautumisessa ihmisten hyväntahtoisuuteen.

Vielä sodan jälkeenkin monet ikäluokat suhtautuivat epäluuloisesti maailmanrakastamiseen. Itseltänikin jäi huomaamatta, että jossain vaiheessa kansalaisoikeudet vaihtuivat ihmisoikeuksiksi ja minä muiden mukana menetin ”omistusoikeuden Suomeen”. Ensimmäisen kerran havahduin menetykseen vasta kuullessani Ville Blåfieldin Halla-Ahon haastattelun, jossa haastateltavalta kysyttiin suunnilleen niin että, onko sinun mielestäsi suomalaisilla joku erikoinen oikeus asua Suomessa. Kesti ymmärtää, että tällaista voi edes kysyä.

Vieläkin ihmettelen, miten minua nuorempia sukupolvia on mahdettu aivopestä uskomaan aivan absurdiin ja täysin epärealistiseen ihmiskuvaan. Mutta eipä suvakki-aatteen nieleminen näytä kaikilta muiltakaan ihan nikottelematta tapahtuneen. Muistan tässä yhteydessä rauhan-nobelistiamme, joka vielä 1990-luvun alussa (Janajevin kaapppaus) arveli, että itärajan yli mahdollisesti vyöryvä pakolaisaalto voidaan pysäyttää tykistöllä.

Karjalan poikii, näät. 

Toki myöhemmin Ahtisaarikin on jättänyt luuseriuden ja jalostunut ja sivistynyt ja muuttunut ehtymättömästi suvaitsevaiseksi. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti